Vaihtoehtoisten valuuttojen historia

Useita esineitä on käytetty kaupankäynnin välineen historian aikana, mukaanlukien vaihtokaupassa hyödynnettyjä hyödykkeitä ja materiaaleja.

Valuutoiksi voidaan kuitenkin määritellä vaihdon väline, jolla on ulkoinen tai epäsuora arvo, joka ei välttämättä määräydy sen fyysisistä luonteenpiirteistä tai vaihdon välineen hyödyllisyydestä itsessään.

Vaikka virallisiksi valuutoiksi määritellään hallintoviranomaisten, kuten hallitusten, liikkeellelaskemia valuuttoja, vaihtoehtoisia valuuttoja (joista käytetään myös ajoittain nimityksiä yksityinen valuutta tai oheisvaluutta) lasketaan normaalisti liikkeeseen näiden keskushallintaviranomaisten virallisten kanavien ja määräysten ulkopuolella.

Aikojen kuluessa käytössä on ollut monenlaisia epätavallisia esineitä valuuttana, mukaanlukien viljat, simpukankuoret, kankaat, keraamiset poletit, eläinten nahat, sekä työkalut.

Joistakin näistä on kehitetty ikonisiksi valuutan muodoiksi, kuten härännahkaiset harkot Euroopassa ja Itä-Aasian puukkovaluutta.

Ensimmäisinä vaihtoehtoisina valuuttoina pidetään kuitenkin niitä, jotka nousivat vaihtoehtoisiksi valuutoiksi virallisten valuuttojen rinnalle.

Nämä vaihtoehtoiset valuutat alkoivat tehdä tuloaan rahanluonnin aktiviteettien osana Lydian kuningaskunnassa Keskus-Aasiassa noin 600-luvulla eKr.

Tällä määritteellä mitattuna ensimmäiset vaihtoehtoiset valuutat olivat jalometalleja, mukaanlukien kulta ja hopea.

Nämä metallit olivat arvostettuja koriste-esineinä sekä koruina muun muassa antiikin Mesopotamian, Egyptin, ja muiden yhteiskuntien keskuudessa. Niillä käytiin suoraa kauppaa painon perusteella ja niitä laskettiin liikkeelle standardipainoissa ja kokoluokissa, samaan aikaan kun kolikkoja painettiin valtioiden toimesta näistä samoista metalleista.

Ensimmäinen yleisesti hyödynnetty jalometalli tunnettiin nimellä electrum, joka on luonnollisesti esiintyvä kullan ja hopean metalliseos.

Vain myöhemmin metallityöntekijät kehittivät tekniikoita, joilla nämä kaksi metallia erotettiin toisistaan puhtaiksi muodoikseen.

Vaikka paikallisviranomaiset ja kansalliset hallitukset laittoivat kolikkoja liikkeeseen hyödyntäen seigniorage-valtuutustaan, jalometallit olivat käytössä kaupankäynnissä niiden painon perusteella ja arvon säilyttämisen ominaisuutensa ansiosta.

Jalometalleja hyödynnettiin yleisesti, ja jopa niin pitkälle, että Euroopan ensimmäiset pankit kehittyivät kultaseppien toiminnan ympärille, jotka laittoivat liikkeeseen paperikuitteja (setelirahojen historiallisia ensimmäisiä versioita) jalometallitalletuksia sekä kullan ostajien ja myyjien tarpeita vastaan.

Ensimmäisten oheisvaluuttojen muotoihin kuuluivat Egyptissä käytössä olleet kolikot. Kun antiikin egyptiläiset säännönmukaisesti kävivät kauppaa vaihtokauppana ja hyödykkeissä niiden painon mukaan, kreikkalaiset toivat alueella käyttöön kolikot Aleksanteri Suuren hallintakaudella kolmannella vuosisadalla eKr. Tästä aikakaudesta eteenpäin egyptiläiset hallitukset laittoivat liikkeeseen hopeasta ja pronssista lyötyjä kolikoita.

Koska osalla paikallisviranomaisista ei ollut pääsyä rahapajojen resursseihin ja niiden viralliseen asemaan, ne laittoivat liikkeeseen lyijypoletteja imitaatioina virallisesta valuutasta. Polettivaluuttoja hyödynnettiin myös myöhemmin Rooman valtakunnan aikoina, jossa ne olivat käytössä (tutkimustiedon mukaan) varsinkin bordelleissa sekä uhkapelien yhteydessä.

Virallisten valuuttojen käyttö ja niiden liikkeellelasku voimistui antiikin kreikkalaisen, roomalaisen, sekä keskiaikaisen periodin aikoina, periodilla noin 500 eKr. – 1300 jKr.

Kreikkalaiset ottivat käyttöön drakma-kolikoita virallisena valuuttana ja roomalaiset laittoivat kiertoon kultaisia “aureus” ja hopeisia “denarius” kolikoita. Rooman valtakunnan romahduksen jälkeen osa pohjoisen Euroopan hallitsijoista, varsinkin Saksan alueella, delegoi kolikkojen luonnin auktoriteettia paikallisviranomaisille sekä kirkon johtoportaille.

Noin vuodesta 1100 jKr. eteenpäin nämä valuutat, joista käytettiin nimeä “bracteates”, olivat käytössä useiden virallisten valuuttojen rinnalla keskiaikaisen Euroopan alueella, etenkin vähemmän kansoitetuilla seuduilla valtakeskusten ulkopuolella.

Nämä kolikot olivat olomuodoltaan erittäin ohuita, joiden valmistaminen oli erittäin halpaa ja niiden voimassaolo oli ajallisesti rajattu, jotta niiden liikkeellelaskija saattoi periä niistä vaihtoveroa uuden rahan liikkeellelaskun yhteydessä. Bracteates-kolikkoja painettiin ja ne olivat käytössä aina noin 1500-luvulle saakka.

Renessanssi-periodin aikana viralliset ja keskushallinnon liikkeelle laskemat valuutat saivat paremmin jalansijaa vaihtoehtoisten valuuttojen kustannuksella. Tästä huolimatta uusi, “scrip” niminen valuutan muoto sai suosiota näiden vuosisatojen saatossa.

Scrip oli käytössä virallisten valuuttojen käytön ohella velkojen maksuun, etenkin syrjäseuduilla toimineiden yksityisten yritysten toimesta, muun muassa kaivos- sekä puunkaadon toimialoilla.

Tätä valuuttaa hyväksyttiin maksuna maasta, muonituksista, ja muista aineellisista hyödykkeistä. Scrip-valuutan käyttö sai myös erikoisaseman Yhdysvaltain siirtokuntien parissa 1700- sekä 1800-lukujen saatossa.

Teollisen aikakauden alkaminen toi mukanaan uusia yrityksiä luoda oheisvaluuttoja valtion virallisille valuutoille. Useat näistä oheisvaluutoista saivat suurta suosiota Yhdysvaltain suuren lamakauden jälkimainingeissa 1930-luvulla.

Parhaiten tunnettu tämän periodin oheisvaluutoista oli nimeltään “Worgl Experiment”, joka alkoi vuonna 1932, kun Michael Unterguggenberger, itävaltalaisen Worglin kylän pormestari, alkoi painattaa paikallista valuuttaa stimuloidakseen lamaan joutunutta paikallista taloutta.

Suunnitelmassa, joka perustui kansantaloustieteilijä Silvio Gesselin luomaan malliin, kylä maksoi työntekijöille paikallisessa valuutassa vaihtokauppana työstä, jonka he tekivät kunnallisissa projekteissa. Kokeilu lopetettiin kuitenkin vuonna 1933 Itävallan keskuspankin määräyksestä.

Tuosta ajasta eteenpäin on kokeiltu useita erilaisia samantyyppisiä paikallisvaluuttoihin tai luottojärjestelmään perustuvia yhteisöjen vaihtojärjestelmiä. Niihin kuuluvat mm. Ison-Britannian Brixtonin ja Bristolin puntajärjestelmät sekä “Ithica Hours” ja “Salt Spring dollars” järjestelmät Yhdysvalloissa sekä Kanadassa. Näistä vaihtoehtoisistä systeemeistä on käytetty kansainvälisesti englanninkielistä nimitystä “Local Exchange Trading Systems”, eli LETS.

1800- ja 1900-luvuilta alkaen erilaiset kanta-asiakas sekä luottopiste järjestelmät saivat jalansijaa markkinoilla. Ensimmäinen tunnettu tämäntyyppinen systeemi oli nimeltään “S&H Green Stamps”, joka ilmaantui käyttöön vuonna 1896. Sen puitteissa asiakkaat saivat pieniä postimerkkejä ostoksistaan, joita he pystyivät myöhemmin vaihtamaan muihin hyödykkeisiin.

1970-luvun ilmailu-alan sääntelyn purun myötä lentoyhtiöt alkoivat tarjoamaan omanlaisiaan luottopisteitä asiakkailleen lentomailien keräämisen muodossa.

Tässä järjestelmässä asiakkaat saavat luottopisteitä kustakin lentämästään mailista, joita he myöhemmin voivat lunastaa muita matkustuspalkintoja vastaan. Näiden ohjelmien myötä luottoyhtiöt seurasivat samaa mallia ottamalla käyttöön omat rahapalkintopiste-järjestelmänsä, joissa luottopisteitä kerättiin luottokortilla tehtyjä ostoksia vastaan.

Aikojen kuluessa on ollut tapauksia, joissa itsenäistymishaluiset alueet ovat laittaneet liikkeeseen omaa rahaansa pyrkiessään vakuuttamaan ulkopuoliset tahot kansallisesta itsemääräämisvallastaan. Näihin kuuluvat muun muassa toisen maailmansodan aikainen Vichyn alue Ranskassa sekä Manchukuon osavaltio Kiinassa samalla periodilla.

1900-luvun merkittävien sotilaallisten konfliktien seurauksena teollistuneet maat aloittivat yhteistyön luomalla ylikansallisia organisaatioita hallinnoimaan suuressa mittakaavassa tapahtuvia kansainvälisiä rahansiirtoja. Näihin organisaatioihin kuuluivat Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) sekä Bank for International Settlements (BIS), jotka käyttävät osana toimintojaan ylikansallista valuuttaa nimeltään “Special Drawing Rights”.

SDR-valuutan arvo määräytyy merkittävien maailmanvaluuttojen pohjalta laskettavan valuuttakorin keskimääräisen arvon perusteella. IMF itsessään ei pidä SDR-valuuttaa valuuttana, vaan virallisesti sen määritelmä on olla potentiaalinen vaade IMF-jäsenmaiden vapaasti käytettävissä oleville valuutoille.

Internetin myötä tapahtunut digitaalisen kommunikaation ja datan varastoinnin vallankumous 1990-luvulla toi mukanaan ensimmäiset ns. kryptovaluutat. Nämä virtuaaliset internet-valuutat luodaan hajautetusti tietokoneverkostoissa.

Kryptovaluuttajärjestelmiä hallinnoidaan sen internet-yhteisön ns. louhijien (englanniksi “miners”) toimesta, jotka varmistavat ja vahvistavat internet-transaktiot lohkoketjuilla.

Tunnetuin ja ensimmäisiin lukeutunut kryptovaluutta oli Bitcoin, jonka kehitti ja laittoi liikkeeseen vuonna 2009 salaperäinen kehittäjä, joka tunnetaan nimellä Satoshi Nakamoto. Bitcoinin jälkeen on luoto useita muitakin kryptovaluuttoja, kuten Litecoin ja Ethereum, hyödyntäen Bitcoinin tapaan samanlaisia digitaalisia järjestelmiä.

Kryptovaluuttojen puolestapuhujat pitävät tätä oheisvaluutan muotoa ylivertaisena keskushallinnon liikkeelle laskemiin valuuttoihin, sillä niitä ei voida helposti takavarikoida, niiden arvoa pystytä helposti manipuloimaan viranomaisten taholta, ja kryptovaluuttojen inflaatio (uuden rahan määrä) on järjestelmällisesti hallinnoitua.


Kryptovaluuttoja vastustavat tahot ovat ilmaisseet omalta osaltaan huolen muun muassa siitä, että tällaisia valuuttaja voidaan helposti hyödyntää esimerkiksi rahanpesussa, petoksissa, ja muussa rikollisessa toiminnassa valtion viranomaisten ulottumattomissa.