Lyhyt katsaus valuuttamarkkinoiden historiaan ja siihen miten nämä markkinat kehittyivät treidattavaksi kauppapaikaksi sekä nykymuotoonsa.
Aina noin 1970-lukuun saakka valuuttatreidaus oli rajoitettua yksityisten toimijoiden suhteen vain etupäässä suurimpien yhtiöiden puitteisiin, joilla oli liiketoimintaa useissa valtioissa.
Sijoitus- ja spekulatiivisessa tarkoituksessa tapahtunut treidaus ei ollut tuolloin suosittua, ja suurin osa treidauksesta keskittyi hyödykemarkkinoille sekä yksittäisiin osakkeisiin.
Toisen maailmansodan jälkeen Euroopan taloudet olivat monella tapaa raunioina.
Jotta tätä taloudellista elpymistä edistettäisiin – ja jotta ensimmäisen maailmansodan jälkeiset virheet vältettäisiin tällä kertaa – sotaan osallistuneet maat tekivät Bretton Woods -sopimuksen heinäkuussa 1944.
Bretton Woods -sopimus sisälsi useita loppupäätelmiä, mutta ehkäpä tärkein ja taloudellisista merkittävin niistä planeetalle oli se sopimus, jolla ulkomaisten valuuttojen arvot sidottiin Yhdysvaltain dollariin.
Kun nämä valuuttojen arvot sidottiin ja linkitettiin suoraan Yhdysvaltain dollariin, näiden valuuttojen arvoista tuli suoraan johdannaisia dollarin arvolle.
Samanaikaisesti Yhdysvaltain dollarin arvo sidottiin kullan arvoon, joka oli tuolloin – Bretton Woods sopimuksen aikaan – hinnaltaan $35 dollaria unssilta.
Tämän sopimuksen myötä Yhdysvaltain hallitus oli velvoitettu ylläpitämään kultareservejä liikkeelle lasketun valuuttamäärän suhteessa ja sen takeena, tehden samalla Yhdysvalloista aidon kultastandardi-talouden.
Huolimatta sopimuksen hyvistä tarkoituksista, ei kestänyt kauaa, ennenkuin ensimmäiset ongelmat ilmaantuivat suhteessa Bretton Woods sopimuksen toteutukseen.
Ensinnäkin yksittäisille dollariin linkitettyjen valuuttojen maille tuli mahdottomaksi hallita heidän oman valuuttansa arvoa.
Samoin Yhdysvaltain dollarin itsensä arvo oli täysin riippuvainen kullan hinnan muutoksista.
Kun vastustus kasvoi alkuperäisen Bretton Woods -sopimuksen asettamia rajoituksia vastaan, keskeisiksi muutostekijöiksi kohti sopimuksen päättymistä nousi lopulta kaksi yksittäistä tapahtumaa.
Bretton Woods -sopimus ei ollut suosittu jokaisen siinä mukana olleen maan puitteissa.
Etenkin kun useiden eurooppalaisten talouksien valuutat linkitettiin Yhdysvaltain dollariin, dollarista tuli samalla de facto maailmanvaluutta, eivätkä muutoin itsenäiset valtiot pystyneet enää hallitsemaan oman valuuttansa ulkoista arvoa.
Osa yhdysvaltalaisista virkamiehistä oli samalla tapaa epätyytyväisiä siihen päätökseen, että dollarin arvo oli sidottu kullan hintaan.
Tämän dollarin ja kullan hinnan linkki tarkoitti sitä, että kullan hinnan nousi pakotti samalla myös dollarin arvon ylös, jota toimi yhtenä osatekijänä Amerikan varhaisen 1970-luvun inflaatiokriisin taustalla.
Ensimmäinen varsinainen hyökkäys Bretton Woods -sopimusta vastaan tuli ns. eurodollari-markkinoiden muodossa.
Termi “eurodollari” tarkoittaa mitä tahansa transaktiota, jossa Yhdysvaltain dollareita talletetaan Yhdysvaltojen ulkopuolella olevaan pankkiin – alunperin suuri osa USA:n ulkopuolella olleista ulkomaisista dollareista olivat peräisin öljykaupasta.
Neuvostoliitosta tuli merkittävä öljyntuottaja pian toisen maailmansodan jälkeen, ja koska maailmanmarkkinoilla öljykaupat toteutettiin Yhdysvaltain dollareissa, Neuvostoliitto alkoi vastaanottamaan valtavia määriä Yhdysvaltain valuuttaa.
Tämä ajankohta toimi samalla myös merkkipaaluna ns. “kylmän sodan” alkamiselle lännen ja idän välillä.
Huolestuneena siitä, että Yhdysvallat saattaisi jäädyttää heidän Amerikassa olevat pankkitilinsä, Neuvostoliitto valitsi Yhdysvaltain dollareidensa säilytyspaikaksi eurooppalaiset pankit, ja siten poissa amerikkalaisten viranomaisten määräntävallan piiristä.
Kun tämän uuden eurodollareiden markkinoiden koko kasvoi huomattavasti, siitä tuli tärkeä rahoituksen lähde useille maailman hallituksille sekä suurille yhtiöille.
Vuonna 1971, voimakas Yhdysvaltain inflaatio alkoi heikentämään dollarin ostovoimaa nopeassa tahdissa.
Samanaikaisesti maailman energiakriisi puski öljyn ja muiden hyödykkeiden hintoja ylöspäin.
Näiden osatekijöiden johdosta sijoittajat kääntyivät kultaan sijoituskohteena, jonka oli määrä toimia talletusten ostovoiman suojana.
Kasvanut kullan kysyntä aiheutti kullan hinnan voimakkaan nousun, ja koska dollarin arvo oli sidottu kultaan, Yhdysvaltain dollarin arvo seurasi perässä, pahentaen edelleen Amerikan talouden inflaatiopaineita.
Lopulta, toimenpiteenä Yhdysvaltain taloutta kohdannutta inflaatiota vastaan, maan presidentti Nixon päätti dollarin kultastandardi-vaatimuksen, devalvoiden samalla yhden dollarin arvon 1/35 unssiin kultaa.
Tämä efektiivisesti päätti sekä dollarin kultastandardin että Bretton Woods -sopimuksen, jolla valuutat olivat linkitettyinä toisiinsa, johtaen lopulta vapaasti arvoltaan kelluviin yksittäisiin valuuttoihin, jossa hinta määräytyi markkinatilanteen sekä muiden taloustekijöiden pohjalta.
Perinteinen valuuttakaupan muoto maailmanmarkkinoilla oli pitkään ns. interbank-markkinat sekä OTC-kaupankäynti.
Interbank-markkinat, joista käytetään ajoittain myös institutionaalisen valuuttakaupankäynnin nimeä, viittaa valuuttamarkkinoihin, jossa kauppaa käy etenkin pieni joukko suuria pankkeja. Muut kuin nämä pankit joutuvat maksamaan interbank-markkinoihin osallistumisesta erittäin korkeita palvelumaksuja.
Valuuttamarkkinat ovat perinteisimmässä muodossaan OTC-markkinoita, jossa sopimukset ovat kahden osapuolen välisiä, eikä kauppoja sovita keskitetysti, kuten esimerkiksi pörssissä.
Pörssipohjainen valuuttakaupankäynti tuli OTC-markkinoiden oheen vuonna 1971, kun amerikkalainen Chicago Mercantile Exchange (CME) käynnistä International Monetary Market (IMM) valuuttakaupankäynnin.
Viime vuosina ja internetin leviämisen myötä valuuttakaupankäynti on monipuolistunut ja levinnyt voimakkaasti uusiin sijoittajaryhmiin.
Nettipohjaiset teknologiat ovat tehneet mahdolliseksi uudenlaiset, riippumattomat valuuttameklarit, jotka tarjoavat yksittäisille sijoittajille ja treidaajille mahdollisuuden käydä valuuttakauppaa netin yli pienelläkin pääomalla.
Usein nämä välittäjä toimivat samalla markkinoiden tekijöinä, tarjoten sijoittajille tukemistaan valuutoista sekä bid- että ask-noteerauksen (osto- ja myyntinoteerauksen).