Valuuttojen käytöllä on taustanaan pitkä, tarunhohtoinen evoluutio, jonka juuret juontavat aina itse ihmiskunnan sivilisaation alkupäiviin saakka.
Tämä taustatarina on monella tapaa yhtenäinen rahan historian kanssa, joka yleisellä tasolla on apuväline hyödykkeiden ja palveluiden vaihtamisessa.
Historioitsijoiden mukaan ikivanhat yhteiskunnat havaitsivat ajan yli, että oli usein helpompaa ja turvallisempaa vaihtaa hyödykkeitä toisten kanssa sen sijaan, että niiden yli käytäisiin taisteluita. Tutkijat ovat jäljittäneet tälläisen kaupankäynnin alkamisen aina ihmiskunnan esihistoriaan saakka, yli 10 000 vuoden taakse.
Tutkimuksissa on löydetty, että ihmiset turvautuivat alkujaan tavaroiden vaihtokauppaan rahana, eli suoraan tavaroiden ja palveluiden vaihtoon. Vaihtokaupan kohteena olivat kaikki arvokkaina pidetyt hyödykkeet, oli kyseessä sitten ruokatavarat, aseet, materiaalit, omaisuuserät, vaatteet, koristeet, tai kodintavarat.
Vaihtokauppajärjestelmä kehittyi ajan myötä, ja tietyt esineet, kuten karja, viljatuotteet, sekä metallit, saivat laajempaa hyväksyntää vaihtokaupan standardeina, luultavimmin johtuen niiden helposta käytöstä arvon mittarina.
Historiankirjojen mukaan jo niinkin varhain kuin yhdeksännellä tuhatluvulla ennen ajanlaskun alkua tietyt kotieläimet, kuten nautakarja ja vuohet olivat säännöllisesti vaihtokaupan kohteina yksilöiden ja yhteisöjen välillä.
Maatalouden kehityksen ja myöhemmin Mesopotamiassa kirjoitustaidon myötä seitsentuhatluvulta eKr. alkaen viljojen käytöstä vaihtokaupan välineenä tuli yleistä.
Sumerialaiset hallitsijat kaupungeissa kuten Uruk ja Ur rakensivat suurikokoisia viljavarastoja sekä kehittivät edistyneitä kirjanpidon systeemejä varmistaakseen, että maanviljelijät ja paikalliset viranomaiset käyttivät oikeudenmukaisia arvoja vaihtokaupoissa.
Alunperin joissakin yhteiskunnissa transaktioita tehtiin poleteilla, jotka muistuttivat olomuodoltaan kolikkoja. Näiden polettejen, jotka olivat merkittyjä niillä hyödykkeillä, joilla kauppaa käytiin, tarkoitus oli toimia muistutuksena niistä hyödykkeistä, joilla kauppa oli tapahtunut.
Noin kuudennella vuosituhannella eKr. läntisen ja keskisen Aasian alueella yhteiskunnat kehittivät kaupankäynnin välineitä, jotka keskittyivät alueen rikkaiden mineraalivarojen ympärille, hyödyntäen metalleja kuten kulta, kupari, sekä tina.
Kolmanteen vuosituhanteen eKr. mennessä standardoituille painoille ja arvoille olleiden kultaharkkojen käyttö oli yleistä egyptiläisissä sekä mesopotamialaisissa kaupungeissa.
Aikana jolloin nämä hyödykevaluutat tulivat käyttöön, muut maapallon yhteiskunnat kokeilivat myös muunlaisia standardoituja valuutan muotoja. Näihin vaihtoehtoisiin valuutan muotoihin kuuluivat esimerkiksi kotilonkuoret Itä-Aasiassa ja Afrikassa, sekä kivet, helmet, eläinten nahat, ja aseet kuten veitset ja keihäänkärjet.
Tällaiset valuutan muodot säilyivät käytössä ja niitä kehitettiin seuraavan vuosituhannen kuluessa, siihen saakka, kunnes ensimmäinen standardoitu valuuttayksikkö, kolikko, tuli ajankohtaiseksi.
Historioitsijoiden mukaan kolikkoja käytettiin ensimmäistä kertaa 600-luvulla eKr. historiallisen Lydian kuningaskunnan alueella, nykyisen Turkin läntisellä rannikkoseudulla.
Näitä ensimmäisiä kolikoita valmistettiin kullasta ja hopeasta olleesta electrum-nimisestä sekoituksesta. Kolikot eivät olleet aina pyöreän muotoisia kuten nykyisin, vaan ne olivat usein epäsäännöllisen muotoisia ja kokoisia, joissa kirjoitusta oli vain yhdellä puolella. Niiden merkittävä ominaisuus oli kuitenkin niiden standardoidut painot, vaihdellen noin 0,15 grammasta aina 14 grammaan saakka.
Osa varhaisimmista näistä löydetyistä kolikoista oli varustettuja kahden yksilön nimillä – Walwel ja Kalil – historiallisella Lydian kirjoituksella tehtynä, joiden on arvioitu viittaavan mahdollisesti tuolloiseen lydialaiseen hallitsijaan, kuningas Alyattesiin ja hänen isäänsä, Sadyattesiin.
Lydiasta electrum-kolikkojen käyttö levisi kreikkalaisiin kaupunkeihin Vähä-Aasian rannikkoseuduilla, ja myöhemmin antiikin Kreikan mantereelle.
Lähes välittömästi kun varhaiset hallitsijat ja kansallisvaltiot alkoivat hyödyntää kolikkovaluuttoja, myös väärennösten tekeminen seurasi tätä kehitystä. Yksi varhaisimmista tavoista oli höylätä kolikkojen reunoja materiaalin saamiseksi uusien kolikkojen valmistamista varten väärennöksinä.
Lydiasta ja antiikin Kreikasta riippumattomasti Kiinan kuningaskunnat ja yksilöt alkoivat myös käyttää omanlaisiaan muotoja kolikoista, perustuen miniatyrioituihin metallisiin versioihin työkaluista, kuten veitsistä, maataloustyökaluista, sekä kirveistä. Myöhemmin kiinalaiset ottivat käyttöön pyöreät kolikot, joihin oli kaiverrettu kiinankielisiä merkkejä.
Kiinalaiset myös kehittivät valuuttoja, ollen ensimmäinen sivilisaatio, joka otti käyttöön paperivaluutan.
Kiinalaiset olivat ensimmäisiä, jotka valmistivat paperia noin vuonna 100 jKr. käyttäen materiaaleja kuten pellava, bambu, sekä silkkiäispuun kuori, käyttäen paperia sekä peuran nahkoja alkujaan muun muassa kirjoittaakseen muistiin luottovelkoja pitkien välimatkojen kauppojen takeena.
Paperisetelit otettiin puolestaan ensimmäistä kertaa käyttöön Kiinan Tang-dynastian hallintakautena, noin 600-luvulla jKr., Keltaisen joen laakson seudulla valtakuntaa.
Paperisetelien käyttö kehittyi paperivaluutaksi, jonka huomattiin olevan kevyempi vaihtoehto niille tuhansille kolikoille, joita tarvittiin kuljetettavan alueelta toiselle kasvavan kaupankäynnin myötä Kiinassa.
Tuolloiset paikalliset kiinalaiset viranomaiset ehdottivat että kauppiaat vaihtaisivat metalliset kolikkonsa valtiovarainministeriössä paperiseteleihin. Tästä paperivaluutasta alettiin käyttää lempinimeä “fei qian” eli “lentävä raha”, todennäköisesti johtuen paperirahan pyrkimyksestä lentää pois voimakkaan tuulen mukana.
Paperivaluutan käytöstä tuli Kiinassa myöhemmin täysin institutionalisoitua Song-dynastian aikana, noin vuodesta 960 jKr. alkaen.
Paperivaluutasta ei tullut laajasti käytettyä Euroopassa vasta kuin myöhemmin. Käsite tuotiin ensikertaa alueelle matkaajien, kuten Marco Polon ja William of Rubruckin toimesta.
Eurooppa ei kuitenkaan alkuun omannut paperivaluutalle tarpeellista materiaalia. Ensimmäinen Euroopan paperimylly valmistettiin maurilaisten toimesta nykyisen Espanjan alueella noin vuonna 1150.
Mutta varhaisen renessansiperiodin myrskyisät olosuhteet, kun suurten metallikolikoiden kuljetukset olivat riskipitoisia toimia, saivat Euroopan kauppiaat ja hallitukset ottamaan käyttöön käsinkirjoitettujen velkakirjojen hyödyntämisen transaktioiden osana.
1500-luvulle tultaessa pankkilaitokset olivat tulleet osaksi markkinoita, tarjoten kuitteja vastineeksi valuuttatalletuksille. Kuitit annettiin asiakkaille tallettajien nimillä, ja ne olivat rahastettavissa kuitin haltijan sitä vaatiessa. Monet kuiteista pitivät sisällään ohjeen “tai haltijalle” tallettajan nimen jälkeen, tarkoittaen että kuitin pystyi rahastamaan pankissa kuka tahansa sitä hallussaan pitänyt.
Ruotsin hallituksesta tuli vuonna 1661 Euroopan ensimmäinen hallitus, joka hyödynsi valtion sponsoroimia pankkiseteleitä virallisena maksuvälineenä. Englannin keskuspankki, vuonna 1694, osana kuningas William III:n pyrkimyksiä rahoittaa sota Ranskaa vastaan, tuli ensimmäiseksi hallituksen pankiksi, joka laittoi liikkeeseen virallisia paperivaluuttoja.
Kuten varhaisemmatkin pankkisetelit, myös nämä setelit olivat maksettavissa “haltijalle”, mahdollistaen niiden laajan käytön populaation keskuudessa.
Seteleiden nimellisarvo oli “punnissa”, joka oli valuuttayksikkö, joka oli ollut olemassa Englannissa aina Mercian anglosaksisen kuningas Offan hallinta-ajalta keskiajalta saakka.
Alunperin Englannin keskuspankki laittoi liikkeeseen seteleitä suuremmissa määrissä 50 punnan nimellisarvoissa, joka oli paljon suurempi summa, kuin mitä useimpien yksilöiden keskimääräinen vuosiansio oli tuolloin, joten useimmat ihmiset jatkoivat kolikoiden käyttöä, seteleiden ollessa käytössä vain harvoin.
Paperivaluutan käytön kasvavan käytön myötä myös ongelmat väärennyksien suhteen kasvoivat. Varhaisten menestyksekkäiden väärennyksiä vastaan olleiden teknologioiden joukossa oli vesileima, tekniikka, joka loi seteleihin fyysisen merkin, ja joka tuli käyttöön ensimmäisenä Italiassa noin vuonna 1282. Tekniikkaa kehitettiin myöhemmin modernimmaksi vuonna 1826 John Marshallin toimesta.
Samanaikaisesti kun Englannin keskuspankki laittoi liikkeeseen seteleitä, Yhdysvaltain alueella olleet yhdyskunnat, jotka eivät päässeet käyttämään näitä seteleitä, käyttivät vaihtokauppajärjestelmää Amerikanintiaanien kanssa, hyödyntäen muun muassa turkiksia, työkaluja, sekä ruokatarvikkeita.
Mutta tultaessa Yhdysvaltain itsenäisyyssodan periodille vuonna 1775, maan kongressi oli jo laittanut liikkeeseen paperivaluuttaa nimeltään “Continental”, jonka nimelliarvona olivat dollari-yksiköt.
Termi “dollari” otettiin amerikkalaisten toimesta käyttöön tuolloin laajasti käytössä olleesta hollantilaisesta valuutasta, jonka oma nimi johti juurensa saksalaiseen termiin “thaler”, viitteenä 1500-luvulla Böömissä käytössä olleille kolikoille.
Siirtomaa-ajan amerikkalaisella hallinnolla ei ollut kuitenkaan vahvaa kontrollia siitä, kuinka paljon “Continental” valuuttaa luotiin, jonka myötä se menetti nopeasti arvoaan.
Vuonna 1786, kymmenen vuotta Yhdysvaltain itsenäistymisen jälkeen, maan kongressi valtuutti hallituksensa laittamaan liikkeeseen dollarivaluuttaa, jonka pohjalta vuonna 1792 maa loi Yhdysvaltain rahapajan valmistamaan ja laittamaan liikkeeseen kolikoita.
Vasta Yhdysvaltain sisällissodan alkamisen myötä 1861 maan hallitus alkoi säännöllisesti painamaan kolikoiden oheen myös dollari-seteleitä yleiseen käyttöön.
Vaikka punta, dollari, ja monet muut merkittävien teollistuneiden maiden valuutat ovat olleet olemassa jossakin muodossa satojen vuosien ajan, valuuttamarkkinoiden sääntely ja niiden kattavuus ovat läpikäyneet ajan myötä merkittäviä muutoksia.
Hallitusten luomien standardisoitujen valuuttojen ja kasvaneen kansainvälisen kaupan myötä ensimmäiset valuuttamarkkinat syntyivät Amsterdamin kaupunkiin 1600-luvun kuluessa.
Vaikka valuutat aloittivat olemassaolonsa kaupankäynnin välineenä muiden hyödykkeiden hankinnassa, ne ovat kehittyneet ajan myötä muotoon, jossa niitä pidetään itsessään yhtenä varallisuuseränä, edustaen nykyisellään maailman suurinta markkinapaikkaa, yli viiden biljoonan Yhdysvaltain dollarin päivittäisen globaalin kaupankäyntimäärän volyymillään.
Valuuttojen haltijoille keskeistä kehityksessä ovat olleet ne takeiden muutokset, jotka löytyvät valuuttojen arvon takaa.
Varhaiset rahan muotojen, mukaanlukien kolikkojen, arvo riippui niiden valmistuksessa käytetyistä materiaaleista, mutta historiallisesti paperivaluutat tarvitsivat jonkin muun varallisuuserän arvonsa takaukseksi.
Varhaisista ajoista saakka yleisin varallisuuserä valuuttojen taustalla oli kulta, joka oli haluttu johtuen sekä sen monipuolisista käyttökohteista että esteettisestä olomuodostaan.
Iso-Britannia oli ensimmäinen maa, joka otti muodollisesti käyttöön kultastandardin valuuttansa arvon takeena vuonna 1821, perustuen kuninkaallisen rahapajansa kultakolikoiden tuotantoon.
Valuuttojen suhteelliset arvot eivät olleet tärkeitä pelkästään niitä hallussaan pitäneille osapuolille, vaan ne olivat myös tärkeitä kokonaisten valtioiden toiminnalle ja kansantalouksille, toimien historiallisesti jatkuvasti osatekijöinä tapahtumasarjoissa, jotka johtivat kansainvälisiin konflikteihin.
Vuonna 1946, ensimmäisen ja toisen maailmansodan jälkeisellä periodilla, maailman maat sopivat keskenään Bretton Woods järjestelmästä, joka auttoi muodollistamaan kullan käytön ja Yhdysvaltain dollarin maailman valuuttojen arvon takeina.
Kuten aikaisemminkin, järjestelmän puitteissa valuuttojen arvot vastasivat kunkin hallituksen hallussaan olleita kultavarantoja. Kun kullan tuotanto ja varantojen määrä eivät pysyneet samassa mittakaavassa valuutan luonnin kanssa, Yhdysvallat päätti vuonna 1973 päättää kultastandardin käytön, jota seurasi muiden maiden vastaavat toimet.
Tästä päätöksestä eteenpäin valuuttojen arvojen suhteet eivät ole riippuneet mistään tietystä varallisuuserästä, vaan kunkin valtion luottokelpoisuudesta ja markkinoiden luottamuksesta niiden kykyyn maksaa takaisin niiden omaamia velkoja.
Kultastandardin hylkääminen mahdollisti tarpeen osalle valtioista hankkia ja varastoida suuria määriä kultaa, mutta se myös pakotti valtioita etsimään uusia keinoja takaamaan valuuttojensa vakauden, kun ne nyt “kelluivat” vapaasti suhteessa toisiinsa.
Maailman valuuttamarkkinoiden heilunnat kultastandardin päättämisen jälkeen oli yksi niistä tekijöistä, joka rohkaisi manner-Euroopan maita toteuttamaan vuonna 1999 pitkään suunnittelupöydällä olleet aikeet luoda eurooppalaisten kansallisvaluuttojen tilalle yksi keskusyksikkö, euro.
Sijoittajien näkökulmasta valuuttakauppa on ajan ja muodollisten valuuttakauppapaikkojen myötä tullut yhä monimutkaisemmaksi ja kehittyneemmäksi. Lisäksi 1900-luvulla, sähköisen valuuttakaupan käyttöönoton kautta, pankit, yritykset, ja yksilöt alkoivat tekemään suurten volyymien valuuttakauppaa lähes reaaliajassa.
Sijoittajat ottivat käyttöön myös uudenlaisia johdannais finanssi-instrumentteja, voidakseen toteuttaa eksoottisimpia valuuttojen treidausstrategioita.
Nämä instrumentit, kuten futuurit, optiot, sekä swapit, mahdollistavat treidaajien ajoittamaan valuuttakauppansa ajallisesti halujensa mukaisesti sekä suojaamaan valuuttoja suurilta, odottamattomilta, etenkin poliittisten ja taloudellisten tapahtumien tuomilta arvonmuutoksilta.
Valuutan konsepti sekä fyysisenä että digitaalisena kaupankäynnin välineenä on jatkanut kehittymistään nykypäiviin saakka.
Fyysisten valuuttojen suosion myötä eri maiden hallitukset ovat pyrkineet luomaan tapoja, joilla valuuttoja olisi halvempi tuottaa, ne olisivat kestävämpiä, sekä vaikeampia väärentää.
Australian hallitus on ollut yksi johtavista fyysisten valuuttojen tuotannon kehittäjistä, tuoden muovipolymeereistä valmistetut setelit markkinoille 1980-luvulla, joka johti materiaalin käyttöönottoon nopeasti myös useiden muiden valtioiden toimesta.
1900-luku oli lisäksi periodia, jonka aikana credit, debit, ja sähköisen rahansiirron palvelut kasvoivat voimakkaasti suosioltaan. Joissakin tapauksissa tämä suosio on vähentänyt tai lopettanut fyysisen rahankäytön tarpeen kokonaisuudessaan.
Yksittäiset treidaajat, pyrkien ohittamaan kansallisten, poliittiseen päätöksentekoon sidottujen valuuttojen volatiliteetin ja arvaamattomuuden, ovat kokeilleet uudenlaisia digitaalisia valuuttoja, kuten Bitcoin-valuuttaa, jotka ovat etenkin sähköisen kaupankäynnin välineitä ilman fyysistä olomuotoa.
Historian pohjalta on epätodennäköistä että perinteisemmät fyysiset valuutan muodot tulisivat kokonaisuudessaan katoamaan, sillä ihmisillä on olemassa fundamentaalinen tarve fyysisiin kaupankäynnin tapoihin.
Samanaikaisesti kehityssuunta on osoittanut, että yksilöt ja yhteisöt etsivät aina laajempia määritelmiä valuutan käsitteelle, sekä kasvattaakseen valuuttojen käytön tehokkuutta että luodakseen etuja valuutoilla käytävään treidaukseen.